Miksi meillä oli niin positiivinen usko tulevaisuuteen 1960–70-luvuilla, mutta nyt vain pelkoa tulevaisuudesta? – Mitä sukupolviteoriat voivat kertoa tästä muutoksesta?

Kirjoittaja tohtori, tutkija ja Futuristi Tuomo Kuosa

John F. Kennedy (Yhdysvaltain presidentti 1961–1963) tunnetaan erittäin kunnianhimoisista projekteistaan ja halustaan viedä kansakunta kohti suuruutta. Esimerkiksi hänen vuonna 1963 pitämänsä “We choose to go to the Moon” -puhe. Lyndon B. Johnson (Yhdysvaltain presidentti 1963–1969) taas tunnetaan optimistisista lausunnoistaan kyvystämme muovata tulevaisuutta toiveidemme mukaiseksi. Esimerkiksi: “Meillä on mahdollisuus siirtyä paitsi kohti rikasta ja voimakasta yhteiskuntaa myös eteenpäin kohti Suurta yhteiskuntaa” (”Great Society”).

Silti viimeisten parin vuosikymmenen aikana meillä on ollut vain pelkoa tulevaisuudesta ja halu palata menneeseen loistoon. Miksi näin on, ja miten sukupolviteoriat, kuten Straussin ja Howen teoria tai sen edeltäjät, kuten Ibn Khaldunin mallit, selittävät tätä?

Sukupolviteoriat ovat yksi retroaktiivisen selittämisen muodoista, joita on käytetty kuvaamaan yhteiskunnallisen muutoksen syklisyyttä ja toistuvuutta. Perusajatus on, että sukupolvi on väestöllinen kohortti, joka jakaa saman ikäpaikan historiassa ja kohtaa siksi samanlaisia historiallisia tapahtumia ja sosiaalisia vaikutteita samoissa elämänvaiheissa. Erityisesti nuoren aikuisuuden muodostumisvuodet ovat ratkaisevia jaettujen sukupolvikokemusten muotoutumisessa – mukaan lukien koettu sosiaalinen identiteetti, yhteiset uskomukset, käyttäytymiset ja jopa koko jaettu maailmankuva.

Ibn Khaldunin (1332–1406) “isät ja pojat” -mallia on erityisesti käytetty selittämään sota-rauha-syklejä, ja sitä voidaan pitää modernien sosiologisten sukupolviteorioiden edeltäjänä. Se kuvaa, miten “asabiyyah”, eli ryhmähenki tai sosiaalinen koheesio, muuttuu sukupolvesta toiseen toistuvassa kaavassa. Tälläkin teorialla on luonnollisesti edeltäjiä, kuten Sima Qianin (Szu-Ma Ch’ien, 145 eaa. – 86 eaa.) ja muiden muinaisten kiinalaisten aihetta käsitelleet tutkimukset.

Yhteiskunnalliset käänteet ja sukupolvi-identiteetit

Yksi tunnetuimmista modernin sosiologian sukupolviteorioista on Straussin ja Howen teoria (1991–1997, 2023), joka yleistää “sukupolvi-identiteetin” ja neljän sukupolviarchetyypin käsitteet: profeetta/idealistinen, nomadi/reaktiivinen, sankari/kansalainen ja taiteilija/adaptiivinen.

Nämä arkkityypit nousevat esiin toistuvista käänteistä, kuten yhteiskunnallisista mieliala- ja arvomuutoksista sekä ratkaisevista yhteisistä sukupolvikokemuksista. Kukin yhteiskunnallinen käänne kestää noin 20 vuotta, ja neljä käännettä yhdessä muodostavat “saeculumin” eli yhteiskunnallisen syklin, joka kestää noin 80–90 vuotta. Näin Strauss ja Howe havaitsivat, että Yhdysvalloissa on ollut kansallinen kriisivaihe noin 80–90 vuoden välein ja näiden kriisien puolivälissä kulttuurinen herääminen.

Strauss–Howe-sukupolviteoria on vahva yleistys siitä, miten sukupolvet muotoutuvat ja miten samanlaiset sukupolvimielialat toistuvat historiassa melko kiintein välein. Teorian heikkous on kuitenkin sen Yhdysvaltain-keskeisyys: se keskittyy vain Yhdysvaltain historiaan 1700-luvun alusta alkaen. Tämä jättää paljon spekuloinnin varaa siitä, pätevätkö samat havainnot globaalisti tai aiempina vuosisatoina.

Makrohistoriallisen analyysin näkökulmasta teorian arvokkainta antia on käänteiden ja sukupolvenvaihdosten välinen suhde, joka antaa meille yhden retroaktiivisen mallin. Sukupolven pituus on biologisista syistä melko vakio. Kukin käänne nousee niistä sukupolvista, jotka on muovattu yhteiseen identiteettiin ja maailmankuvaan kulloisenkin ja edellisen käänteen aikana. Kun uusi sukupolvi lopulta muovautuu ja astuu aikuisuuteen ja valtaan, se alkaa uudistaa yhteiskunnallista kenttää, mikä puolestaan johtaa seuraavaan käänteeseen.

Straussin ja Howen toistuvat yhteiskunnalliset käänteet ja niihin liittyvät sukupolvet ovat seuraavat neljä, kukin kestoltaan noin 20 vuotta:

• High (nousukausi)
  Tämä yhteiskunnallinen kausi leimautuu vahvoihin instituutioihin, sosiaaliseen kollektivismiin, yhteisöllisyyteen, vahvaan yhteiskuntajärjestykseen ja heikkoon individualismiin. Se seuraa kriisiä, joka päätti edellisen syklin. Sukupolvet, jotka syntyvät kriisin loppuvaiheessa ja nousukauden aikana, kutsutaan profeetta/idealistisiksi. Heitä kuvataan kriisin jälkeisen ajan hemmotelluiksi lapsiksi. Profeettojen uskotaan kasvavan nuorina “hippeinä” tai ristiretkeläisinä, jotka haluavat ravistella yhteiskunnan moraaleja ja periaatteita keski-iässä.
• Awakening (herääminen)
  Tätä yhteiskunnallista kautta luonnehtii ihmisten henkilökohtaisen ja hengellisen autonomian kasvu. Sosiaalisia instituutioita voidaan tänä aikana haastaa, mikä hidastaa julkista edistystä. Sukupolvet, jotka syntyvät heräämisen aikana, jolloin ristiretkeläisprofeetat hyökkäävät status quota ja sen instituutioita vastaan, kutsutaan nomadi/reaktiivisiksi. Heitä kuvataan kasvavan alisuojattuina ja vieraantuneina sosiaalisessa kaaoksessa. Nomadien uskotaan aikuistuessaan olevan pragmaattisia ja kestäviä.
• Unravelling (purkautuminen)
  Tätä yhteiskunnallista kautta leimaavat heikot ja epäluotettavat instituutiot. Individualismi on vahvaa ja kukoistavaa. Sukupolvet, jotka syntyvät heräämisen jälkeen purkautumisen aikana, jolloin sosiaaliset instituutiot ovat heikkoja ja yksilöiden on oltava omavaraisia ja pragmaattisia, kutsutaan sankari/kansalaisiksi. He ovat suojatumpia kuin heräämisen kaaoksessa syntyneet lapset. Sankarien uskotaan kasvavan nuoriksi optimisteiksi, jotka ovat energisiä, itsevarmoja ja poliittisesti vaikutusvaltaisia aikuisia.
• Crisis (kriisi)
  Tämä on yhteiskunnallinen tuhon aikakausi, esimerkiksi sodan kautta, jolloin institutionaalinen elämä romahtaa. Kauden päättyessä instituutiot kuitenkin rakennetaan uudelleen. Yhteiskunta löytää uudelleen kollektiivin hyödyt, ja yhteisöllinen tarkoitus nousee jälleen etusijalle. Sukupolvet, jotka syntyvät purkautumisen jälkeen kriisin aikana, jolloin ulkoiset vaarat luovat uudelleen tarpeen vahvoille sosiaalisille instituutioille, kutsutaan taiteilija/adaptiivisiksi. Heitä uskotaan ylisuojelevien vanhempien kasvattamiksi, jotka ovat huolissaan kriisin riskeistä. Taiteilijat kasvavat usein konformistisiksi ja prosessiorientoituneiksi mutta harkitseviksi aikuisiksi, joilla on perinteisempiä arvoja.

Optimistiset ja pessimistiset odotukset tulevaisuudesta

Palataan alun kysymykseen – miksi meillä oli niin positiivinen usko tulevaisuuteen 1960–70-luvuilla, mutta nyt vain pelkoa tulevaisuudesta? Miksi meillä oli Annus Horribilis 1968 – vuosi, jolloin maailma tuntui seonneen?

Vuosi 1968 ja sitä ympäröinyt lyhyt ajanjakso olivat Lännessä kulttuurisen vallankumouksen aikaa, kuten esimerkiksi historian professori Laura Kolbe (2008) on todennut. Monet sosiaaliset arvot joutuivat myllerrykseen. Ehkäisytabletit olivat juuri tulleet kaikkien naisten saataville, mikä johti seksuaaliseen vapautumiseen ja vaatimuksiin sukupuolten tasa-arvosta. Myös LSD ja muut huumeet sekä esimerkiksi Jimi Hendrixin musiikki levisivät Yhdysvalloissa.

Kaikki tämä ruokki hippiliikkeen kukoistusta iskulauseella “Make love, not war”, mutta myös niin kutsuttua mielen vapautusta. Vapautuminen ja siihen liittynyt kulttuurishokki moninkertaistuivat ja levisivät nopeasti Yhdysvalloissa, koska 1968 oli myös massamedian käännekohta. Uusi televisiokausi mahdollisti sen, että suurin osa ihmisistä saattoi omin silmin todistaa kaikki maailman “hullut asiat”. Se myös motivoi monia liittymään mielenosoituksiin ja mellakoihin. Seurauksena zeitgeist-muutos oli nopea ja valtava – ensin Yhdysvalloissa, pian muuallakin.

Straussin ja Howen teoria antaa erinomaisen perustan tämän selittämiseen. Vuosina 1943–1960 vallitsi nousukausi (High), jolloin Yhdysvalloista tuli maailman suurvalta. Rakentaja- ja ratkaisijapresidentit, kuten Harry S. Truman ja Dwight D. Eisenhower, loivat Yhdysvaltain johtaman sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen aloitteilla, kuten Marshall-suunnitelma ja instituutioiden, kuten Yhdistyneet kansakunnat ja NATO, perustaminen. Tämä oli aikaa, jolloin profeetta/idealistisukupolvi nousi valtaan Yhdysvalloissa.

Nousukautta seurasi heräämisen aika (1961–1981) Yhdysvalloissa. Tämä jakso leimautui tietoisuusvallankumouksesta, kun henkilökohtainen ja hengellinen autonomia vahvistui. Oli aika, jolloin sosiaalisia instituutioita voitiin haastaa, mikä hidasti julkista edistystä. Samalla se oli rohkeiden ja optimististen tulevaisuusvisioiden aikaa. Esimerkiksi presidentti Kennedy julisti kuuluisasti: “We choose to go to the Moon”, ja presidentti Johnson visioi: “Meillä on mahdollisuus siirtyä paitsi kohti rikasta ja voimakasta yhteiskuntaa myös eteenpäin kohti Suurta yhteiskuntaa.”

Toisin kuin 1960–70-lukujen optimismi, viimeisin aikakausi, joka alkoi noin vuonna 2005, on ollut kriisiaikaa. Näen sen luonnollisesti ajanjaksona, jolloin tulevaisuus näyttää pelottavalta. Menneisyys näyttää loistokkaalta eikä optimistisia tulevaisuusvisioita ole määritelmällisesti tarjolla. Optimististen tulevaisuusvisioiden aika koittaa, mutta luultavasti vasta 2050-luvulla, jolloin sitä ennen on edessä nousukauden aika.

2030–2050-lukujen nousukausi tulee olemaan jälleenrakentamisen, vahvan talouskasvun ja uusien instituutioiden, imperiumien, talousekosysteemien ja sosiaalisen koheesion luomisen aikaa. Tänä nousukautena syntyy Generation Beta– seuraava idealistinen/profeettasukupolvemme, “hippisukupolvi”, joka unelmoi suuria ja ravistelee yhteiskunnan eettisiä perustuksia. Palaan tähän aiheeseen tulevissa blogeissani, joissa tarkastelen tulevaa Epookki muutosta (Epoch Change) kokonaisvaltaisemmasta näkökulmasta.

Blog in English can be found from here: https://www.futuresplatform.com/blog/generational-theories-epoch-change?rq=kuosa